Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä tavalla.
— Niin, niin, tietäähän sen.
— Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.
— Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi… Mutta ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut suuhun jotakin.
— Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon…
— No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä ruokakaapista…
— En minä uskalla, mutta…
— Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän…
Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.
Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää pidä armosta niinkuin ensin.