Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi lennättämään sitä keittiöön.
Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän tuntee olevansa hänen tasallaan.
Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni perässään.
— Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, — mitähän nyt on tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi…
Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.
Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee hänet samassa.
— Sinä, raivostuu patruuna, — mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!
Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse nuhtelee ja leimuaa.
Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee, häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja katselee patruunaa kuin vertaistaan.
Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä, soimaten, polttaen…