Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät sekaisin.
Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin, jossakin kaukaisessa menneisyydessä…
Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot käsillään.
— Kuka sinä olet? sanoo hän. — Kuka ennen on puhunut sinun äänelläsi?
Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja löisi.
— Tietäähän patruuna sen.
— En, minä en tiedä…
— Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?
Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti, äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!… Ei, nyt se on sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.
— Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, — kuinka herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet, ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja… ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.