— Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
Hannin käteen.
Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:
— Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä…!
Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne huomaisi, niin hän pakenisi.
— Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. — Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!
Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa, painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen…
Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa vielä lumen haju.
Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo pysähdyttää hänet.
— No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi pitänyt olla portailla vastassa… Mitä nyt?… No, päällyskengät vielä!
Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin, sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.