Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon umpeensa.
— Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka, jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati lainehtivat. — Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!… Mutta ennen kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: — kaikki muut olivat näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri… Ja sitten kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään… Mutta kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät…
Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
Janneen.
— Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte…
— Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen tähden vedin saunaoven kiinni… Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko, että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.
— Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.
Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.
Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.
Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.
Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta — ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen kirje!… Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä. Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!