— Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää, — miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken? Oo, oo, oo… vai niin, vai niin, sinä… sinä…
Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä metsästysretkiltä sydänmaan torpissa… Metsästysretket hän vielä suo anteeksi, mutta jos hän täällä kotona…! Hän työntää kovalla kädellä syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.
— Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. — Toinen hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin…
— Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista ruotsiaan. — Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.
Patruuna kohottaa päätään.
— Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.
Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.
— Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, — ettei torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta…
Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:
— Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset…