Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren herrasväen tuliaiskesteihin.
Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa". Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta, vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa naurussa… Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä, kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat siinä suuta nuorille.
Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.
— No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa kertomuksen. — Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä huutokaupalla.
— Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän torpastamme.
— No, teittekö kirjalliset kaupat?
— Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin, mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.
— Mahdoit panna lisäämään, että elinajan…
— Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.
— Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.