Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.
Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.
— Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.
Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.
Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta! Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.
— Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle yhä innoissaan, — että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta, paljasta vaatetta!
Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi hengitetyksi.
— Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään kahdenkesken Kallen kanssa.
— Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. — Senhän siinä juuri pitääkin tepsiä…
Liena on ääneen huutamaisillaan.