Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.
Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa, tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille viinaryypyt.
Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään, kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!
"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua vähän ymmärtäväisemmäksi.
"— Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.
Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita, joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään, kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.
Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa — toinen käskenyt antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.
Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa. Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.
Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.
— No, virkkaa hän jurosti, — mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?