— Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi sydämellä ja kyynelsilmin.
— Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja karaten ulos minkä pääsee.
Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja virkkaa hätäisesti:
— Tuliko se kipeäksi?
Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka sytyttäisivät huoneet tuleen!
Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.
Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan sekä nuoren että kauniin… sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.
He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa hiljaa unissaan… Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti, ei kompastu, sytyttää tulitikun… Koirat heräävät ja haukahtavat. Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla… Kunhan vain ei olisi heittänyt palavaa tulitikkua olkiin…
Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan, mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja lyyhistyy sitten kynnykselle.
Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan ulos… kulkevat seinäviertä, ikkunan alle… Herra Jumala, jos se rikkoo ruudun!