Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat kasvot… Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!
Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään. Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.
Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.
Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli huoneeseen — voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!
Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri. Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta. Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.
Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä. Ovi on kiinni. Ei aukea millään!… Se kasvattitytär, se kirottu akka, se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen hyvällä!
Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun…
Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa, jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.
Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän — ihmisolennon tai näyn tai aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen, valkohapsinen…
— Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, — mikä sinä olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta: