— Hm.
— Taas tuo teidän "hm".
– Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas, rouva senatorska… me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse: te näette tuossa pinnalla lumpeita… Se on tuoksuton, kostea ja kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei, sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat sen juuret. Niitä ei näy… Vanhemmat sanovat tänään viattomasti, että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia jossakin kellariholvissa… Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa kaukaa, sieltä vuosisadan takaa… Tänään kauppapuodissa kyselee nuori neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit… mokomatkin! Hän tilaa marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa. Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus: kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti… Vanhemmat makaavat turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun silmissäni rakkautta.
Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.
— Te puhutte kauheita… ja liioittelette kauheasti…!
— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä. Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on montakymmentä jyvää…
Senatorska nauroi.
— Te olette kauhean huvittava!
— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja rakkaudesta.
— Todella…!