— Ne ovat vaarallisia asioita… myrkyllisiä ja tarttuvia… Ei koskaan voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään…
Taasen senatorska nauroi.
— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta… Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta minun täytyy sanoa, etten ole tavannut…
Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.
Yhtäkkiä kuului huudahdus:
— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?
Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki, pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa? Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut leikkiruusut lapsille!
Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan, kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne… Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut kysymykseen.
— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.
Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin korvan kohdalle.