— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.
Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen, viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.
— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää, minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi, Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen, mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen… Siinä koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä… Tulee tekemään suuren efektin, kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman koreudessa, te voitte myöskin…
— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä… Lopettaa, sekä ottaa lukuun seura, missä sen kertoo…
Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.
— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään — kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys, toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.
Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin, että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.
— Herrasväki antaa anteeksi… mutta enkö minä saisi… Tämä on aivan tuore…
Nyt tunsi hänet sulhanen.
— No mutta… täällähän on vanhoja tuttavia… Hyvänen aika, rouva
Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.