Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi vuolaasti.
— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut teistä kaikista… ja niistä seuduista siellä teillä… Ja hänhän vietti niin hauskoja aikoja silloin…
Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja puhunut heistä morsiamelleen.
— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos, kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja lapsille.
Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa…!
— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä ruustinnan korvaan.
Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu. Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia… kyllähän siellä, tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään… He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.
— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?
— Seitsemänhän heitä on elossa.
Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään. Herra Cairenius tulikin.