Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.
— Tulethan nyt kotiin?
— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.
— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään opintoja…
— Kyllä toki…
— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä…
Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi kaikki. No niin, yhdentekevää!
Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.
— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi… Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.
Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.