Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt kajota hänen arkaan kohtaansa.
Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!
Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty — suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt, niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.
Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.
— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire, painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle, ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan pitäneet toisistamme… Meillehän piti syntyä lapsikin… Minun isäni, minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän syytti minua… Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä… Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi. Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme. Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään. Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi välttämättä Turea ostamaan koko roskan…
Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.
— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi, lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon perästähän me sen tarvitsemme.
Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia olkapäitä.
— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.
— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.