— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada pankista lisää.
— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan pieniä koteja varten.
Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.
Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä, mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.
He vaikenivat kaikki.
— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi
Miikka Koskinen.
— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.
– Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.
— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla miljoonia. Eikö niin, Maire?
— Tietysti, tietysti!