Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin, Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat. Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista. Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme. Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!