— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.
— Ei, ei, ei!
— Vahinko että summa on liian pieni teille…
— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?
— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.
— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni… Teitä, te onnelliset!
Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan, illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.
Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet. Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin. Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.
Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta. Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän, sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan. Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.
Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,
Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.