— Mitä olisi voinut tapahtua?
Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat he vielä jotakin.
— Tiedätkö, he eivät enää tule.
— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.
— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä rahoista.
— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua syytä, itsehän kirjoitin shekin.
— Kyllä ne tulevat.
He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.
Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.
— Mikä on meidän laivamme?