— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.
Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.
Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin. Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa. Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin välillä ja odottivat heitä. Ei, ei… Mutta Anna ja Miikka loivat siitä huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.
— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna. — Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän ravintolassa…
— Älä toivo liikoja, ettet pety…
Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.
Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.
— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on sairastunut.
— Niin, ehkä…
Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin, muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.
— Olimme sentään äärettömän varomattomat…