— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.
— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta, ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.
Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä. Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!
Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.
— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat… Enhän minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut — nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun siitä niin pitää…
— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!
— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa…
Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
sovitettava!
Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.
— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan hopealusikoita tai… hopeisen kahvikaluston tai…
Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli kyllä hiukan kallis, mutta… Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän keskustelunsa tulosta.