— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat hänen silmissään.
— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi…
Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.
Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille. Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa! Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin.
Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin… jotakin hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.
Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius saattoi pyytää.
— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan. Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin monta…
Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen kädestään penkille.
— Kiellätte siis heti…
Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi puistatuttaa.