— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun… Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen, voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi… Tämä voi tuntua teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä ehdotustani aivan mahdottomana.
Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.
— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi…?
Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.
Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.
— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.
Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos. Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.
— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä, jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen…
— Niin, niin. Ajattelin vain… olen lääkäri, meillä on siellä havumetsä, lapsi on heikko…
Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.