— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää hyvänä setää… Pane kädet kaulaan.
Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona…
Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys. Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi, onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi ja läksi vaunusta.
Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta olihan hänen täytynyt kieltää…ja olihan hän koettanut kiittää. Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?
— Anna, lapseni, muistellaanpa isää… Viedään sedän kaunis ruusu isän haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun isän haudalle…
Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen katettiin juhlapöytä.
Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta, mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja, pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana… Rukoili, etteivät lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien verenperinnöistä… Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme… Varjele minua valheesta, varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda… meitä kaikkia… Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa… Sinä annat totuuden… Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan… Sillä kaikki mitä me kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille…
Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi, hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli pyytelemistään, että lähdettäisiin.
Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin — joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa aina on… Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen, tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä. Kuka lähtee mukaan?
Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun, minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita tervetulleiksi perässä.