— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.
Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita, kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen sanoja.
Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan syrjään puhui:
— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno… minun hääjuhlassani osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta… Miltä tämä näyttää, että… että…
— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla. Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan minuun tyytyväinen.
— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt karusellissa…
— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä… Hän on komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa… Sitä sopii sinun mennä katsomaan.
— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella shamppanjamaljoja.
— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo käräjäpukari ja…
— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.