— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee pian.
Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki elämään ja kärsimään.
Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.
— Minä… minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa! toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!
— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti… Ehkä minä saan tarjota sinne Sallin ja Jannen… sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.
Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui morsiamensa käsivarteen.
— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin…
Vaunut ovat silloin teitä vastassa.
— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen, että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.
— Me tulemme, isä.
— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan minun ruusuraukkani vain nyt perille…? Setä näkee, että minulla setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.