— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.
Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä, että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin, kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt, ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!
Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen ympärilleen.
Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin. Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle, jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken. Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada pysähtymään.
— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku… rukoillaan yhdessä, heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi puhdistaa veriruskeat synnit…
Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät vakuuttaneet nuorta vaimoa.
— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa… lopussa! Mutta miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt… Vasta vihityt!
Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?
— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on annettu se järjestys…
— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni hyvän nimen — se on kaunis alku!