Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin Aino itki.
— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat turmioon, minä isäni kanssa…
Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin, oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle; tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut asunto… Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene, äläkä tästäpuoleen tee syntiä.
— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni… minun isäni!
— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.
Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille väkisin suudelman.
Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan. Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.
* * * * *
Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä. Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä. He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta. Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas. Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti vieraita!