Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei kukkaset.
Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa. Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena. Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet, niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset, keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu alkuperään.
Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta, unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä. Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti. Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään, sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.
Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen, jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista, kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä — he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus, määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme. Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja alkuperä.
Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus. Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa. Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.
Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut. Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä, järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.
Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa. Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat, neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet. Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet. Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin. Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan. Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi. Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani, niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.
Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.
Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen, tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria, mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla… Ethän voi viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri synti."
Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.