Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia ja lapsenlapsia.
Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.
Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin täysikasvaneeksi.
Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
Judas Caireniuksen!
Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah, sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän. saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.
Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät. Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.
Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
Saarlotta olivat aterialla.
— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!… Riikka ja Saarlotta, koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme, kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä… Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä- että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan. Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut. Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut… Kirjoitan ja kysyn… Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä…
Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä, olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille helposti saattaisi tulla ikävä.
— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä mikään köyhä?