Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:
— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.
Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:
— Tietysti se on omaisten lapsia?
— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.
Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.
— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet, sanoi tohtori ja nousi.
— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.
— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.
— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
Luukkas.