Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.
— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit, kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon talli. Me ostamme myöskin hevosen.
— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi niinkuin ryppyinen omena.
— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!… Ja mitä minun perintöihini tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.
Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.
Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan, availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu! Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen, että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä helvettiin… Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat, nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia, ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt sellainen lapsi.
Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.
Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.
Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä. Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa hukkuneen.
Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen: lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?