Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä, sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon. Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän tarkoitus?
Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia, mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä — Jutte oli pannut sen merkille.
Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan. Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan kelloa. Alkoi hämärtää.
Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi, että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä. Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin hänen kättään… Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon, ja minäkin pääsin mukaan… Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?
Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan. Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset, Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet… Tähdet syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää, jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta, huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista, karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa — — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on autuus ja alkuperä.
Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin ihmisasumuksen ikkunasta.
— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee… No, no, mene sinnemmäksi… Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla. Nukutkos sinä…
Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle, ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.
— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä, hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.
— Ruumis — Herra siunatkoon!