Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
Jutte-herraa huvitti.
Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät. Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä, mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain, kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle ihmiselle unen.
— Missä se ruumis sitten on?
— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa sellaisia sillä tavalla… Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut poika sitä kuljettaa… Lieneekö kuollut matkalla.
Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot. Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana irvistyksenä.
— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa enkä ruumista.
— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.
Jutte-herra nousi.
— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa toivottavat tädille.
Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä, pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.