Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila? Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin. Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin. Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin, niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta. Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä viidettäkymmenettä…
Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika, joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.
Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput. Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin, se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut, punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella. Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon. Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista. Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.
Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen — vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa miten paljon hyvänsä.
Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan, riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita, urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.
Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen. Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.
— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen albumia.
— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna…
Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen. Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.
— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.