Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan herra:
— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?
— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.
Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa. Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen, kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki, vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen, hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä, jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa…
Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin oven ja tuli huoneeseen.
— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.
Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.
— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?
— Tietää.
— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?