— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.
Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle. Hänhän oli niin vaikutusvaltainen… Komea rouva hengittikin raskaasti ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi vai pitikö leppyä.
Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.
— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?
Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään. Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin, ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja jotkut muut puhuivat ja nauroivat.
— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.
Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle, että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt, oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti. Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni. Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja vaiherikas.
— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja läksi rouvien sohvalle.
Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja. Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä. Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän kuihtuneet.
— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.