Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.
— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.
— Ei — minun! sanoi Rauha.
— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette kauniilla ruusuillanne?
Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.
— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?
Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.
— Lea panee tähän.
— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.
Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.