Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.
Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha oli. Punainen.
— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.
— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.
Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?
— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.
— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla… Ottakaa näitä piparikakkuja ja hirvensarvia… No niin. Ei enää…
Riikka läksi.
— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin ristiäisiin.
— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.