— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?
— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.
— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.
— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin, kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?
— Kultarahan.
— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?
— Minä otan kukkasen.
Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.
Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili, hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan, pitääkseen kuormaa tasapainossa.
Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja. Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu, sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.