Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.
Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään, latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia kukkia kohti ohikiitävää junaa.
Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.
Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.
— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, — syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius, ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa, joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä, pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja… Mitäpä hän nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle, koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli… Tietysti pahat ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa maiden kanssa… Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme… teidän täytyy uskoa meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia…
— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo kansa viisaudessaan.
Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa. Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa puhua tällaisissa tapauksissa.
— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.
— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.
— Tuota leivostako te katsotte?