(Vaikenee taas, sitte jatkaakseen yhä kiihtyvällä tunteella:)
Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais,
Ois tähän köyhään kotihin
Halumme kuitenkin!
(Kaikki ovat käyneet vakaviksi. Hetken kuluttua Selma hiljaa:)
Nämät sanat ovat koko päivän soineet korvissani enkä minä enään uskalla ajatella Amerikkaa. Tänne minun täytyy jäädä, "vaikk' onni mikä tulkohon."
HILTA. Kyllä minä vaan lähden.
1:N POIKA. Valitettavasti ei ihminen elä runoista eikä koreista sanoista. Amerikka antaa yllinkyllin leipää.
ANNA. Emmehän me nyt oikeastaan täällä Suomessakaan ole nälkää nähneet, mutta olisihan se niin mukavaa, kun saisi vähän maailmaa nähdä!
1:N TYTTÖ. Niin kyllä. Ja kun ei tiedä, elättääkö Suomi väkensä ensi vuonna. Mutta kun sanovat, ettei siellä Amerikassa tule katoa koskaan!
SELMA (katkerasti). Oletteko kuulleet, kasvaako siellä onnikin puissa, niinkuin omenat ja päärynät, ja voivatko ihmiset senkin korjata aittoihinsa?
ANNA (leikillisesti). Pojat hoi, kasvaako Amerikassa onni puissa?