SELMA (säpsähtäen). Tästä talosta, minun kodistani. (Ikäänkuin rauhoittuen.) Ei isä lähde.
1:N TYTTÖ. Mutta mikä täällä eteen tulee? Niityt ja pellot ovat veden alla, kylmä on niin että kynnet paleltuvat, eläviltä ruoka lopussa. Miehet viedään Venäjälle, seuraa emme saaneet perustaa, sanomalehti meiltä lakkautettiin. Kuka tällaisessa maassa rupeaa olemaan! Pitäkööt, jos pystyvät viljelemään!
SELMA (hiljaa). Niin ajattelin minäkin vielä eilen. Ja minä seisoin jo toinen jalka kynnyksellä ja käsi oven kääkässä mennäkseni isälle puhumaan. Mutta kun minä näin hänen huolestuneet kasvonsa, niin en saanut mitään sanotuksi. Illalla tulin hyräilleeksi laulua, jota me aina päivät pitkät kansanopistolla lauloimme. Muistatteko:
(Laulaa.)
"Jos sydän sulla puhdas on
Ja mieli vakaa, pelvoton,
Niin yhdy meihin, tänne jää
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimeen saa,
Tän eestä vaan mä ainiaan
Teen työtä saakka kuolemaan."
(Toiselta säkeeltä ovat muut, toinen toisen jälkeen, yhtyneet lauluun, säkeeltä: "tää Suonten maa" ääntensä koko voimalla. Laulun lakattua jatkaa Selma:)
Toverit, tarkoittiko meidän valamme vain onnen päiviä? (Hetkisen vaiettuaan.) Ja muistatteko millä hartaudella me lausuimme:
On Suomi köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaivannet.
Sen vieras kyllä hylkäjää,
Vaan meille kallein maa on tää,
Sen salot, saaret, manteret
Ne meist' on kultaiset…
(Hetken mietittyään:)
Tääll' olo meill' on verraton
Ja kaikki suotuisaa:
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Maa, isänmaa se meillä on.
Mi maailmass' on armaampaa
Ja mikä kalliimpaa?