Tytön pää painui alemma, mutta posket pysyivät kalpeina kuten ennenkin.
— Etkös sinä sitä tiedä?
— En.
— Mutta sen tiedät, että hän on kuollut?
Rönkvistska sinutteli häntä jo taas.
— Tiedän.
— Vai on äitisi sen verran sanonut. On voinut olla joku herra, sen sinä olet näköinen. Ette taitaneet sopia isännän kanssa — vai? Ahdistiko isäntä sinua? Ja sitä ei äitisi kärsinyt? Äitisi on jo vanhanpuoleinen ja isäntä on nuori — niinkö? Kyllä minä ne kaikki arvaan, ei minulta mitään saa salatuksi, minä olen nähnyt paljon maailmaa. Mikäs sinun nimesi on?
— Anna-Marja Liisantytär minä olen kirkonkirjoissa, mutta minua on sanottu Hiiliksi.
— Hiiliksi? Niinhän se on kuin koiran nimi. Koira on Halli ja sinä olet Hiili, mutta ole sitten vain, koska kerran siksi on sanottu.
Matti kuuli koko tämän keskustelun. Hän istui pöydän päässä ja hänen piti lukea läksyjään.