Hiili luuli kai mahdottomaksi saada parempia paikkoja kaupungissa, koska hän niin kiitollisena jäi ponttooseen. Mutta surullinen, musta ponttoo kävi senjälkeen toiseksi. Hiili vaikutti ikäänkuin valaisevasti ja puhdistavasti. Kun hän, raskas vesiämpäri kädessä astui sisään, oli kuin kuun säde olisi liukunut huoneeseen. Jollakin lailla hän sovitti ja hillitsi ihmisiä, juopuneetkin olivat hänen läsnäollessaan siivommalla. Miesten silmät kyllä kiersivät häntä ja pysähtyivät katsomaan povea, jonka korkeutta röijy tiukkana piteli, mutta jotenkin hiljaisempaa oli huoneessa ja turvallisempaa. Nuoren lyseolaisen silmät nousivat alituiseen salavihkaa kirjan äärestä katsomaan Hillin mutkiin eikä hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin Hiili.
Kerran oli heitä ponttoossa kolme: Matti, Hiili ja muuan nuori karjanostajaherra. Hiili seisoi lieden ääressä pesemässä patoja, karjanostaja kuivasi sukkiaan pellinvarressa, Matti luki läksyjään pöydän päässä. Oli jo hämärä, Matti koetti saada valoa ikkunasta, karjanostajan paperossi hehkui, kukaan ei puhunut. Karjanostaja meni alituiseen kääntelemään sukkiaan, Matti piti häntä silmällä, pahaa aavistaen. Äkkiä kiersi mies kätensä Hillin ympärille ja läiskäytti kämmenellään häntä selkään.
Hiili riistäytyi irti ja juoksi ulos. Matti karkasi ylös suunniltaan, mutta istuutui samassa. Rönkvistska oli raottanut kamarin ovea ja sanoi karjanostajalle:
— Se on vielä niin lapsi.
— Lapsiko vai, nauroi karjanostaja penkiltä ja koputti korkojaan vastatusten. — Se on jo lapsia imettänytkin — näkeehän sen!
Siiloin tarttui kuin tuli koulupojan vereen. Hänen kirjansa putosi lattialle, hän syöksyi hurjistuneena karjanomistajan eteen, polki jalkaa permantoon ja kädet koukistuivat kuristamaan.
— Mitäs sinä, poika perkele, tulet minua ärsyttämään! huusi karjanostaja ja survaisi pojan menemään. — Varo sinä, etten anna sinulle sellaista läksyä, että muistat.
— Saat mennä lukemaan Fredun pöydän ääreen, tuli Rönkvistska väliin ja avasi oven kamariin.
Matti kokosi kirjansa. Hänen otsansa oli taasen hiessä eikä hän yrittänytkään lukea, hän vain kuunteli tiukasti, mitä ponttoossa puhuttaisiin.
— Se koettaa säilyä, sanoi Rönkvistska, puoleksi leikillä, puoleksi säälien. — Ei se säily, miehet ovat niin sen perään!