Mutta selittämättömän ikävän ajamana karkasi hän tupaan, näki Hillin huivin sängyssä, tarttui siihen molemmin käsin ja pusersi sitä kasvojaan vastaan. Heti senjälkeen valtasi hänet voittamaton äkillinen raukeus ja hän laahautui jo puoliunessa vällylleen nurkkaan. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi siihen, että Fredu, vellilautanen kädessä, potkaisi häntä jalkaan ja huusi: "tuossahan se maata motkottaa! Ja Hiili tässä syyttää minua. Ikäänkuin minä olisin sen paimen!"
Matti nousi istumaan ja käsitti nukkuneensa yli iltapäivätuntien.
Onneksi hän jo oli päättänyt, ettei enää mene kouluun.
Myöhemmällä, kun Fredun yksitoikkoinen läksynluku kuului kamarista ja Hiili korjasi ruuanjätteitä pöydältä, hilasi Matti alas koppansa ja päätti järjestää tavaransa. Vaikeaa oli ajatella lähtöä maailmalle, kun Hiili liikkui tuossa. Jollei koulutiekin jo olisi ollut suljettu, olisi hän ehdottomasti ryhtynyt ajattelemaan läksyjään.
Äkkiä seisoi Hiili hänen edessään, laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häneen väsyneiden silmäkansiensa alta kirkkaasti ja täynnä hyvyyttä.
— Älä ole milläsikään siitä todistuksesta. Eihän täällä kukaan voi lukea! Rouva kirjoittaa sinulle kouluun mukaan todistuksen, että tänään olit kipeä. Kipeä sinä olitkin!
Hänen äänensä pehmeys oli kuin lämmin hyväily lapselle, joka kauan on saanut olla sitä vailla. Poika purskahti itkuun ja enää voimatta itseään pidättää, kävi kiinni Hillin lämpöiseen ruumiiseen. Hän tunsi aavistamatonta autuutta.
— Kun minä saan toisen paikan, sanoi Hiili ja irroitti ystävällisesti hänen käsiään, — niin minä autan sinut pois täältä.
Poika sävähti valveille ja kysyi pelästyneenä:
— Hakeeko Hiili toisen palveluspaikan?
Hiili vaikeni hetkisen, hänen kasvojensa ilme muuttui ja hän sanoi hiljaa: