— En minä voi olla täällä.
— Miksei? Minunkin täytyy…
— Se karjakauppias on taas näillä mailla. Se kävi täällä sill'aikaa kun sinä nukuit. Kun ei se jo taas tulisi…
Silloin oli Matti sanomaisillaan, että hän lukee papiksi, hän vie Hillin pappilaansa ja varjelee häntä kaikesta pahasta. Suuri, lämmin onni paisutti hänen rintaansa ja nosti sanoja huulille. Hän haki Hillin käsiä. Mutta Hiili riistäytyi irti ja pääsi parahiksi lieden luo, kun ovi avautui ja kauppias astui sisään.
— Iltaa…
Hän oli suuri ja verevä, vaalea tukka, parrattomat kasvot, terve nauru suupielissä. Hänen yllään oli sininen kudottu paita, joka ulottui vyötären alapuolelle, punainen ja vihreä raita meni yli leveän rinnan. Paidan alta näkyi suuri, helapää puukko.
— No, nyt on taas tehty peijakkaan hyviä kauppoja. Tahdottekos nähdä rahaa — joka ei ennen ole nähnyt, näkee nyt! Sata… kaksisataa… kolmesataa… neljäsataa ja viisisataa — siihen viisisataa, se tekee tuhat ja tässä pitäisi olla viisimarkkasia kolmesataa. Etkös sinä, Hiili, tulisi auttamaan minua, kun en minä oikein tahdo luottaa itseeni. Tai ehkä tämä nuori herra tulisi auttamaan… Kyllä minä sitten palkitsen vaivat… No, mikäs on, ettei haluta? Tule pois katsomaan, onko tuossa läjässä kolmesataa. Kun antoivat minulle niin paljon pikkusetelejä… Mitäs sinä sanot siihen, Hiili, jos lähdettäisiin niinkuin kaupungille ostoksia tekemään. Jos lähdettäisiin sormusseppään… No, eikös tälle nuorelle herralle kelpaakaan tupakkarahat? Vai eikös se vielä tupakoikaan? Eikös saa luvan olla…
Keskellä hänen puhettaan tuli Fredu arvokkaana kamaristaan, kaulukset ja liinat kaulassa, kirjat kainalossa. Kauppias mittasi Fredua kiireestä kantapäähän ja nauroi niin, että piteli vatsaansa. Fredu astui loukkaantuneena läpi huoneen.
— Minnekkäs se hämähäkinjalka nyt kammertaa? sai hän vihdoin suustaan.
— Minä tarkoitan, että minne herra lyseolainen…?
— Lupasin auttaa erästä toveria, sanoi Fredu arvokkaasti.