Rönkvistska nauroi, mutta tytöltä pääsi itku.
— Sen se saikin tehdä, peijakas, kun toimitti minut sellaisen roskamiehen pariin ja olisi vielä tahtonut naimisiin sen kanssa. Herra jestas sentään, kuinka pahoja ihmiset voivat olla!
* * * * *
Tällaisessa ympäristössä kului suuri osa pojan kouluaikaa. Vasta pariksi viime vuodeksi pääsi hän takaisin Eeva Snabbin luo ja sitten alkoi koulussakin taasen käydä hyvin. Hiili oli painunut syvälle kaikkinaisten muiden muistojen alle ja häntä hävetti ajatella häntä.
Häntä hävetti yleensä ajatella naista ja hän pelkäsi seurustella hänen kanssaan. Hänen käsityksensä naisesta oli sellainen. Nainen oli hänen tajussaan vaarallinen kuin itse synti.
Se kuuma, punainen vuo, joka taukoamatta kulkee kaiken elämän pohjalla, oli varhain tullut hänen elämäänsä. Huolelliset vanhemmat, jotka tahtovat säilyttää lapsilleen lapsuuden niin kauan kuin lapsuusikää kestää, varjelevat heitä, tai valmistavat heitä hellävaroen siihen, mikä on ihmisen elämässä keskeisintä. Mutta suurimman osan ihmislapsia yllättää elämän salaisuus kuin varas yöllä, raakana, kuumana, väkivaltaisena voimana. Tai näkevät he sen pienestä pitäen paljaana edessään. Se elää kaikkien mielessä ja se liikkuu kaikkien kielellä, se hallitsee ja täyttää kaikki mitä on tähtien alla.
Kun kesällä ollaan heinänteossa tai elopellolla, puhutaan "siitä pojasta ja siitä tytöstä". Riihellä keskustellaan tansseista metsätorpassa ja kuinka sen tai sen tytön on käynyt hullusti. Kun kansakoulupojat välitunnilla kokoontuvat nurkan taakse, laulaa suuri, ryysyinen poika heille laulua, jonka on oppinut tehtaan miehiltä ja sen ääressä tirskutaan. Tuskin on poika päässyt rippikoulusta, kun hän jo pyrkii tytön aittaan yöksi. Tai jos hän on kaupunkilainen, alkaa hänen ajatuksensa askarrella laitakaupungilla ja hän pysäyttää naisen, joka illemmalla yksinään liikkuu kadulla, ja pyytää saada saattaa kotiin. Kun ylioppilas on juonut ja mekastanut, keikauttaa hän aamuyöstä lakin niskaan, ottaa ajurin ja lähtee etsimään naista.
Kuuma ja kumma on elämän pohjavuo. Se hallitsee luontoa ja se hallitsee häntä, joka sanoo itseään luonnon herraksi — jollei hän hallitse sitä.
Paitsi Hiili-tarinaa jäi Matti Matariston mieleen muutamia muitakin tarinoita — niitä yksinäisiä tarinoita, jotka ovat kuin vedenalaiset karit: niistä ei puhuta eikä niitä näy, mutta se ihminen muistaa ne, jonka pursi on niihin kolahtanut.
Kerran oli hän kyntämässä riihipeltoa — hän kävi aina lupa-aikoina maatyössä —, kun hän äkkiä kuulee metsästä hätähuutoja. Hän ei käsittänyt, mitä siellä oli saattanut tapahtua, mutta hän jätti auran sarkaan ja läksi juoksemaan huutoa kohti. Hänen sisarensa Martta tuli täydessä juoksussa ja itkussa häntä vastaan. Tytön hiukset olivat kuin tappelun jäljeltä, hame revittynä. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.